Vähän rennommin

Aurinko paistaa, tyyni keli ja lämmin ilta. Sitä viihtyy vesillä vaikka kala ei söisikään.

Perheen kanssa kalastus ja itsekseen saalislähtöinen kalastus poikkeaa toisistaan melko radikaalisti. Ensimmäisessä vaihtoehdossa ajetaan vene oletetulle kalapaikalle, lasketaan ankkuri, laitetaan Radio Nostalgia soimaan, ihmetellään maisemia ja heitellään heitto silloin tällöin.
Viihdytään paikalla tunti-pari ja lähdetään saunan lämmitykseen.

Laivakoira mukana, etsi Mauno:

Kun taas lähden itsekseni kalan perään ei ankkuria pudoteta, ennenkuin kaiku näyttää kalojen olevan paikalla. Kalojen löytyessä valitaan 2-3 aikaisemmin toimivaksi tiedettyä jigiväriä ja pari "jokeriväriä".

Ankkuroimisen arvoista kaikukuvaa.

Jokainen jigi saa paikalla 3 mahdollisuutta osoittaa toimivuutensa. Ensiksi heitetään takaosasta vasemmalle sitten keskelle ja lopuksi oikealle. Jos tärppiä ei kuulu, väri lähtee vaihtoon.

Vaihtoehdot jonossa.

En sitten tiedä onko tämä jo liian radikaali tapa etsiä kalaa. Aikanaan paljon pilkkihommia harrastaneena opin sen, että tyhjällä reiällä ei toimita kauaa istua. Yleensä tapana oli pudottaa tasuri pohjaan, tehdä 2-3 uittoa ja odottaa tälliä. Yleensä odottaminen tarkoitti noin 15-30sec taukoa uitossa. Jos sitä ei kuulunut tasuri pois ja tilalle iso tapsipilkki. Sillä samat. Jos ei tärppiä tullut minuuttiin jouti reiän hylkäämään. Seuraava sitten 25-50m päähän, jos oli oletettavaa, että paikalla on kalaa.

Jigaillessa en aivan näin nopeasti vaihda paikkaa. Tämä perustuu siihen, että olen jo kaikuluotaimen avulla todennut kalojen olevan "sektorilla". Joskus kala vain vaatii tietyn värisen värin, ennenkuin syönti laukeaa päälle. Pilkkimistä on huono verrata jigailuun, jigillä saa yhdeltä ankkuroinnilta haravoitua periaatteessa lähes 1300 neliömetriä, oletetaan että jokainen heitto kantaa 20 metriä.

Kuitenkin melko nopea tahto paikanvaihtoon on jäänyt selkärankaan. Joskus se palkitsee, joskus taas paistellaan kotona kalapuikkoja kalareissun päätteeksi.